Oli raukka eksynyt yli viiden kilometrin paahan kotoa. Onneksi mami jatkoi sinnikkaita etsintoja, vaikka toivo alkoi hiipua. Jaoin naapurustoon 120 katoamisilmoitusta, laitoin ilmoituksen paikallislehteen. Herasin jopa keskella yota kuljeskelemaan lahimetsaan. Kavimme yhdessa mieheni ja ystavani kanssa etsimassa. Vedimme perassamme tonnikalaa sukkahousun puntissa hajumerkiksi kotiinpain. Ajoimme autoilla ja tarkkailimme tienpielet autokolarin uhrin loytymiseksi. Soittelin loytoelaintaloihin, kunnan elainlaakareihin ja pienelainklinikoille. Yritin saada Etsijakoiraliitosta koiran vainuamaan kissan reittia. Ilmoitin kolmessa eri nettifoorumissa kissan katoamisesta. Itkin ja surin. Mutta jatkoin etsimista. Ja se kannatti.
Ratkaiseva vihje ja nakohavainto saatiin viime viikon keskiviikkona sen jalkeen, kun olin kaynyt viemassa katoamisilmoitukset parille ratsastustallille. Eras tytto soitti minulle heti peraan ja kertoi nahneensa erikoisen nakoisen kissan kyyristelemassa ratsastusreitin varrella olevan ladon vieressa edellisena paivana. Lahdime samantien ystavan kanssa ruualla ja leluilla varustautuneena paikalle huhuilemaan. Tunnin etsintojen saldona oli vaara kissa, joka kylla olisi mieluusti meidan mukaan lahtenyt.... Jatimme paikalle Oton omia leluja, ruokakupit tayteen ruokaa ja kuljetuskopan, jonne viela heitin kaulasta oman kaulahuivini. Ajattelin, etta menen seuraavana aamuna viela paikalle katsomaan, onko tutut hajumerkit saaneet Oton ilmaantumaan nakosalle.
Aamulla mies muistutti, etta en saa jaada etsiskelemaan, vaan tarkistan vain onko Otto esim kopassaan ja palaan kotiin, jotta mies voi lahtea toihin. Vartin yli kahdeksan ajelin ladon luo. Ruokakupeista oli syoty ja kopassa nukuttu! Huhuilin latoon ja sain vastaukseksi maukaisun. Oliko se Otto? Hitsi nyt mies suuttuu, en voi palata kotiin ennenkuin tiedan mika kissa siella maukuu. Kiskitin ja kissa vastasi joka kerta. Vaihdoin paikkaa niin etta paasin paremmin kurkkaamaan ladon sisalle. Taas maukaisu. Ja sitten Otto kaveli suoraan kohti. Apua miten ma saan sen kiinni, ole nyt rauhallinen, ei hataisia liikkeita! Mutta ei huolta, kisu kaveli suoraan mamin syliin<3
Raukka oli laihaakin laihempi, kaulassa punkki ja rattivasynyt. Muuten kuitenkin elainlaakarinkin mielesta kunnossa. Pari ensimmaista paivaa meni kokonaan nukkuessa. Nyt jaksaa jo vahan ulkoillakin, tosin tiukasti valjaissa! Ruoka ja juoma onneksi maistuvat ja kisu on pian entisellaan. Ja ainakin sata kertaa enemman hellyydenkipea kuin ennen! Huomaa, etta se on onnellinen paastyaan takaisin kotiin. Voi vaan kuvitella mita se on ajatellut kun huomasi eksyneensa ja toivovansa etta mami hakisi takaisin kotiin. Ja mami haki! Onnenpoika.
Happy ending. Nyt voi viimein palata normaaliin elamaan ja vahan useammin tanne blogiinkin.
Puspus, M
2 kommenttia:
Ihanaa että Otto löytyi.Ihan henkeä pidätellen kuuntelin sinun tarinaa Oton löytymisestä :)Toivottavasti kisu misulainen jättäisi nyt ne karkailut pois ja pysyisi kiltisti kotinurkissa.
<3
Maailman parasta <3 ! Ihanaa että Otuska on kotona taas.
Lähetä kommentti